Uudessa opetussuunnitelmassa (2014) yhteistyötä käsittelevässä luvussa mainitaan opettajien välinen yhteistyö, jonka tavoitteena on oppimistavoitteiden saavuttaminen sekä tiimityöskentelyn mallintaminen oppilaille. Tässä blogipostauksessa pohdimme yhteistyön eri ulottuvuuksia ja niiden vaikutusta jaksamiseen.
Vaikuttaisi, ettei yhteistyötä ole aikaisemmin painotettu samassa määrin kuin nykyään, ja yleisenä näkemyksenä on ollut perinteinen autonomisen opettajan malli. Työskentelemällä yksin voi kuitenkin olla vaikea vastata nykypäivän haasteisiin. Mielestämme yhteistyön tulisikin olla osa koulun toimintakulttuuria ja sen tulisi edistää arvostavaa ja avointa vuorovaikutusta sekä osallistavaa ja rakentavaa dialogia. Toimintatapojen tulisi olla yhtenäisiä koko koulun sisällä, sillä niiden vaikutukset näkyvät oppilaaseen asti (Rönty & Rönty, 2012, s. 72-73).
Yhteistyötä ilmenee eri tavoilla ja eri henkilöiden välillä. Kouluhenkilökunnan välisestä yhteistyöstä voidaan erottaa esimerkiksi samanaikaisopettajuus, kolmiportainen tuki (mm. erityisopettaja, koulupsykologi) sekä muun henkilöstön (mm. kouluterveydenhoitaja, kuraattori) ja opettajien välinen yhteistyö. Käytännössä yhteistyö voi tarkoittaa esimerkiksi opetusmenetelmien ja materiaalien jakamista sekä hiljaisen tiedon siirtämistä. Henkilökunnan välinen yhteistyö voi helpottaa työtaakkaa ja parantaa tätä kautta työhyvinvointia. Yhteistyö voi esimerkiksi vertaispalautteen kautta vaikuttaa opettajan työskentelyn tietoiseen reflektointiin. Parhaimmillaan kaikki edellä mainitut voivat johtaa ammatilliseen oppimiseen.
Uuden opetussuunnitelman tavoitteet yleisellä tasolla kuulostavat ihanteellisilta. Ajan ja resurssien rajallisuuden takia tavoitteita voi kuitenkin olla vaikea saavuttaa. Opettajille ei ole erikseen varattu aikaa yhteistyön suunnitteluun, minkä vuoksi yhteistyö ei välttämättä houkuttele ja saattaa jäädä pinnalliselle tasolle. Kokemuksemme mukaan koulun yhteiset koulutus- ja suunnittelupäivät voivat tuntua väkinäisiltä, joissa yhteistyötä syntyy vain näennäisesti ja kehitysideat vain toisintavat edellisiä, eikä muutosta synny. Sahlbergin (1996) mukaan pakotettu kollegiaalisuus saattaakin sammuttaa yhteistyöinnon.
Toisaalta pakotettu kollegiaalisuus voi toimia alkusysäyksenä yhteistyön syntymiselle. Sovittujen kokousten avulla opettajat voivat löytää yhteistyömahdollisuuksia. (Hargreaves 1994, s. 298.) Mielestämme jokaisen koulun tulisi löytää tasapaino pakotetun ja omaehtoisen yhteistyön välillä sekä ne menetelmät, jotka toimivat juuri kyseisessä työyhteisössä. Yhteistoiminnallisen kulttuurin luomiseen käytettävän ajan pitäisi olla mahdollisimman hyödyllistä, eikä opettajien aikaa ja voimavaroja tulisi tuhlata väkinäiseen puuhasteluun. Kulttuurin muodostumiseen vaikuttaa olennaisesti rehtorin johtamiskulttuuri, jota tulemme käsittelemään myöhemmässä postauksessa.
Lähteet
Hargreaves, A. (1994). Changing Teachers, Changing Times. Teachers’ Work and Culture in the Post Modern Age. Trowbridge: Redwood Books.
Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet. (2014). Helsinki: Next Print Oy.
Rönty, L.-I. & Rönty, S. (2012). Perusopetus - Arvoista käytäntöihin. Teoksessa S. Oja (toim.), Kaikille kelpo koulu. Kolmiportaisen tuen toteuttaminen ja kehittäminen. Juva: PS-Kustannus.
Sahlberg, P. (1996). Kuka auttaisi opettajaa: postmoderni näkökulma opetuksen muutokseen. (3. painos). Jyväskylä: Kasvatustieteiden tutkimuslaitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti